No niin, taas on uuden osan aika tulla kaapista ulos! Saattaa olla hieman, hömhöm, sekava. En millään meinannut muistaa, missä järjestyksessä kuvien tuli olla. Mutta eiköhän tästä selvää saa ^^



Adeliaa varten kaivettiin Yvesin repusta vanhempien lasten suosima ksylofoni. Heidän tavoin Adelia innostui sen soittamisesta; eihän tyttörukalla ollut mitään muuta tekemistä.



Paitsi tietenkin istua kiltisti potalla, kun Irina tuli opettamaan häntä tekemään tarpeensa yksikseen. Adelia suostui tähän puuhaan huomattavasti kiltimmin kuin Arianna tai Austin. Mutta sen sijaan hän tuntui oppivan muita hitaammin.



Pottailutuokion jälkeen Adelia ei päässytkään pimputtamaan ksylofonia, vaan Irina telkesi hänet syöttötuoliin. Adeliasta tuntui, kuin kukaan ei olisi halunnut ruokkia häntä. Ruuan saamiseen kun tuntui menevän monta tuntia. Onneksi oli Arianna, joka lopulta suostui antamaan puuroa pikkusiskolleen.



Adeliasta alkoi pikku hiljaa muodostua Irinan suosikki. "Minä tiedän, ettei yksi lapsi saisi olla ylitse muiden", hän myhäili kutittaessaan Adeliaa. "Mutta sinä olet vain niin lutunen."



Arianna otti kaiken ilon irti, kun hän nyt kerran oli teini-ikäinen. Lapsena hän oli ollut liian pieni soittamaan bassoa, joten hymy levisi tytön huulille kun hän kosketti ensimmäistä kertaa basson kieliä. Hän käytti koko iltansa soittamiseen. Hänellä nimittäin oli suunnitelmia...



"Hei, olen Arianna Cappel", Arianna ilmoitti puhelimeen. "Tiedustelisin niistä stipendeistä..." Linjalla oli hetken aikaa hiljaista, ja sitten henkilö toisessa päässä sanoi: "Onnitteluni, neiti Cappel. Olette juuri saaneet stipendin hyvästä koulumenestyksestänne!" Hiukka pettyneenä Arianna laski luurin alas. Hän halusi saada stipendin myös luovuudestaan, hän oli uurastanut sen eteen niin kovasti...



Arianna ymmärsi, että hänen pitäisi alkaa miettiä miesasioita. Kunnianhimoisena tyttönä hän himoitsi perijättären paikkaa, mutta kunnon puolisoehdokkaita ei oikein kuulunut. Tämä herra Kotala ei Ariannan mielestä ollut riittävän komea isä hänen tuleville lapsilleen.



Arianna päätti turvautua samaan konstiin kuin isänsä aikoinaan. Hän tilasi taksin ja suuntasi eräälle yhteisötontille, josta hän oli kuullut. Sieltä kuulemma löytyisi varmasti oiva poikaystävä.



Kyseessä oli tämä suuri Kauppiaskeskus. Arianna hätkähti rajusti nähdessään tuon paikan. Ei hän uskonut, että se olisi ollut näin iso... Mutta minkäs teet, nyt pitäisi löytää se poikaystävä.



(Tontti bugitti mukavasti, joten oli vaikea keskittyä kuvien ottamiseen. Ihan vain sivuhuomautuksena ;>)
Arianna halusi hieman auttaa Austinia. Niinpä hän tutustui muutamaan kauniiseen neitokaiseen, jotka tontilla pistivät silmään. Yhtenä esimerkkinä tämä Ninni Kontio, jonka kasvoja ei näy.



Törmättyään toiseen Ninnin näköiseen tyttöön, oli Arianna hämmästynyt. "Oletteko kaksoset?" hän kysyi hirveän hiustyylin omaavalta tytöltä. Tyttö nyrpisti nenäänsä. "Ei todellakaan olla, tuo on hirveä ihminen! Kaamea pissis, tiedät varmasti. Näkyy päällepäinkin!"



Arianna jätti tytön nopeasti rauhaan. Hän oli nimittäin bongannut ensimmäisen pojan koko tontilla. Poika esittäytyi Dimitriksi. Ulkonäöltään hän oli oikein varteen otettava vaihtoehto, mutta Arianna päätti siitä huolimatta jatkaa kierrostaan.



Dimitrin lisäksi tämä punapää, Markku nimeltään, sulatti Ariannan sydämen. Hän oli niiiin söpö, ja juuri hänen makuunsa. Paitsi että Arianna halusi löytää ruskea tai mustatukkaisen puolison, joten tämä herra sai jäädä. Anteeksi nyt vain.



Vihdoin tuli pimeä, ja Arianna uskoi, että hänen pitäisi jo lähteä kotia kohti. Hän vaihtoi nopeasti puhelinnumeroja tämän Anssin kanssa. Anssi ei ehkä ollut aivan Mister Venetsia ainesta, mutta Ariannan mieleen hän oli.



Arianna näppäili taksipalvelun numeron puhelimeen ja kertoi haluavansa kotiin. "Vai kotiin?" kysyi joku purkkaa mässyttävä henkilö linjan toisesta päästä. "Oletkos varma, monet hyvät baarit ovat auki tähän aikaan!" Arianna kiitti tarjouksesta, mutta pysyi päätöksessään. Baarit tulisivat vasta yliopistoaikana, ei vielä... (minulla ei muuten koskaan ennen ole ollut kotiapulaisia yhteisötonteille... tuo Lulu Harakka oli ensimmäinen tapaus ;ooo)



Arianna muistutti yllättävän paljon isäänsä Yvesiä. Hän tosin räppäsi ilman rahan kerjäämisastiaa. Ja paljon paremmin!



Arianna sai jopa kauniin Niityn tanssimaan hänen räppinsä tahtiin.



Anteeksi, innostuneita simejä oli peräti kaksi. Niitty ei ilmeisesti oikein pitänyt tuosta neiti Laakson tanssimisesta, kun nenäänsä tuolla tavoin nyrpistelee. Mokomakin nirppanokka, ei hänestä taidakaan tulla Cappelia...




Kotiin päästyään Arianna riensi oitis vapauttamaan Adelian kehdosta. Hän oli niin iloinen, kun pääsi vihdoin osallistumaan pikkusisarustensa hoitamiseen. Mutta pian hänen pitäisi lähteä kohti yliopistoa, heti kun hän olisi saanut sen mokoman stipendin.



Arianna ei halunnut menettää saamaansa stipendiä, joten hän piti huolen, että läksyt tuli tehtyä joka päivä. Tulipa siinä vahingossa Austininkin läksyt valmiiksi ;)



Irina auttoi myös Adeliaa ottamaan ensimmäiset askeleensa. Tyttö ei kuitenkaan suostunut oppimaan kävelytaitoa, ei sitten millään. "Mikä näissä kakaroissa on, kun eivät tahdo kävellä ennen lapsuusikää", Irina huokaisi ja lähti hyvin, hyvin väsyneenä nukkumaan.



Arianna riensi hakemaan Adelian syliinsä. Hän oli kovin iloinen kuultuaan vihdoin ansainneensa luovuusstipendin. "Minä lähden nyt yliopistolle", Arianna kuiskasi Adelian korvaan. "Minä odotan siellä sinua ja Austinia. Olkaahan kiltisti." Niin Arianna loikkasi taksiin, jossa hänen valitsemansa 'puoliso' odotti. Se, kuka tämä salaperäinen henkilö on, selviää myöhemmin.



Austin huomasi, kun taksi kaartoi mutkan taakse. Hän ei olisi halunnut Ariannan lähtevän. Sisko oli hänelle hyvin tärkeä, ja nyt hän oli lähtenyt kauas hänen luotaan. Austin lohduttautui ajatuksella, että pian hänkin pääsisi yliopistoon. Syntymäpäivät tuntuivat siitä huolimatta olevan niin kaukana...



Meni monta päivää, ennen kuin Irina huomasi esikoisensa lähdön. Hän ymmärsi, että pian kukaan hänen lapsistaan ei enää olisi hänen kanssaan kotona. Ei hän ollut vielä valmis sanomaan hyvästejä. Hän halusi viettää vielä rutkasti aikaa heidän kanssaan.



Niinpä Irina päätti tehdä parannuksen. Hän istuutui alas leikkimään Adelian kanssa. Tyttö kuitenkin soitti hänen mielestään aivan liian kovaa. "Lopetalopetalopeta!" Irina kirkui ja pakeni vessaan. Ehkei hän sittenkään viettäisi koko loppuelämäänsä lasten kanssa. Ei ainakaan silloin, kun he soittivat ksylofonia!



Austin halusi kääntää ajatuksensa pois Ariannasta. Hän suostui ilomielin leikkimään Adelian kanssa. "Katsoppa, sisko", hän sanoi hymyillen. "Ensin lyöt tuota, sitten tätä, sitten taas tuota, vielä toisen kerran ja sitten tätä!" Adelia oli iloinen tästä huomiosta. Hän oppi monta uutta laulua Austinilta, eikä se totta vieköön haitannut häntä.



Leikit kuitenkin väsyttivät Adelian nopeasti. Tyttö kompuroi ulos ja väsähti oitis päästyään pehmeälle matolle. Austin katsoi hymyillen pikkusiskoaan, joka tuhisi hiljaa oven vieressä. (Tiedän, taaperomattoa ei välttämättä saisi käyttää lc:ssä, mutta käytän silti. En tule toimeen ilman sitä ;DD)



Yves oli edelleen sitä mieltä, ettei avaruusolentoja ollut olemassa. Hänen uskomuksensa kuitenkin sai kovan kolauksen, kun pieni soikion muotoinen härpäke lensi taivaan halki. "Kyllä se oli varmaan sen kauhean eukon hattu", hän vakuutteli itselleen. "Ihan varmasti, alieneja ei ole olemassa, ei todellakaan ole, ei missään nimessä..."



"Isä, eikö minusta voisi tulla iso nyt heti, että pääsisin Ariannan luokse?" Austin kysyi isältään eräänä iltana. "Minulla on hirveä ikävä Ariannaa." Yves ei oikein tiennyt mitä sanoa pojalleen. Ja lopulta hän päätti kertoa Austinille erään hyvin salaisen seikan.



"Tiedäthän, poikani, että jonkun täytyy jäädä tänne jatkamaan Cappelien sukua minun ja Irinan kuoltua", hän aloitti. "Minä haluaisin kovasti, että se olisit sinä. Olethan ainut poikalapseni, ja minusta suvun jatkajan on ehdottomasti oltava poika!"



Austin ilmoitti, että vaikkei hän ymmärtänyt sanaakaan isänsä puheesta, niin hän suostuisi siihen. "Hyvä poika!" Yves kirkui tyttömäisellä äänellä. "Nyt teit isäukkosi oikein iloiseksi!" (Huomatkaa Yvesin mahtava pepsodenthymy!)



Ei kyllä tästä täytyy näyttää lähikuvaa... Niin huippu ilme ;D



Yves kertoi, että Austinin tulisi läpäistä yliopisto, palata kotiin ja tuoda mukanaan kaunis vaimo. Austin hämmästyi, kun kuuli sanan vaimo. Ei kai hänen pitäisi mennä joskus naimisiin... ja vielä tytön kanssa? Kaikki muut tytöt olivat tyhmiä, paitsi hänen siskonsa. Hän ei kuitenkaan kertonut mielipidettään isälleen, vaan halasi häntä ja lupasi yrittää parhaansa.



Yves antoi pusun pojalleen. "Hyvä", hän kuiskasi. "Eikä sitten sanaakaan kenellekään muulle, tämän täytyy pysyä meidän omana salaisuutenamme." Ja Austin lupasi. Mutta hän piti sormiaan ristissä. Asiasta täytyisi puhua pikimmiten Ariannan kanssa, ja myöhemmin myös Adelian.



Tyytyväisenä Yves lähti ulos. Hänen mielialansa laski vikkelään, kun nuori opiskelijatyttö tuli hänen luokseen. "Senkin tirkistejä!" hän kirkui. "Mokomakin... sinä vilkuilet nuoria tyttöjä ja ties mitä muuta päässäsi liikkuu!" "Minäkö tirkistelijä!" Yves huusi takaisin. "Tuon naurettavampaa väitettä en ole kuullutkaan!"



"Tiedän, että tyttäresi on yliopistossa! Ja pidän huolen siitä, että hän saa tietää, millainen  hänen isänsä todellisuudessa on!" nainen raivosi. Kohtauksen jälkeen nainen marssi suorinta tietä takaisin sinne mistä oli tullutkin jättäen Yvesin seisomaan pihamaalle.



Yves oli raivoissaan. Tuo nainen ei missään nimessä koskisi hänen tyttäreensä, ei edes vasemman jalkansa isovarpaan varpaankynnellä! Ei varsinkaan sillä!



Yves juoksi kiireen vilkkaa puhelimen luokse ja soitti Mielenterveyskeskukseen. "Haloo? Haluaisin tehdä ilmoituksen naisesta, joka luulee että häntä tirkistellään... Ei ei, asia ei todellakaan ole niin... Mitä? Eikö häntä voida ottaa hoitoon? Minä... Jaa, no palataan asiaan myöhemmin", Yves sanoi ja laski luurin. Pahus vieköön!



Yves päätti unohtaa riehuvan opiskelijan, kun hän näki kauniin taulun maalaustelineellä. Nurkassa oli Austinin nimi, ja se sai Yvesin hyvälle tuulelle. "On se tuleva perijä niin hyvä maalari", hän ajatteli. Aijai, ukkoseni. Etpä ole tainut ymmärtää, että minä päätän sen asian ;)



Vielä samana iltana vietettiin Adelian synttäreitä. "Viimeinenkin lapsistamme kasvaa isoksi", Irina niiskutti kutittaessaan taapero-Adeliaa viimeistä kertaa.

Minkänäköinen lapsi Adeliasta kasvaakaan? Niin, olenpa oikein ilkeä teitä kohtaan, enkä kerro sitä vielä, muohohoo! Se selviää ensi osassa n___n Oikein hyvää 13. perjantaipäivää kaikille, pitäkää hauskaa ;DDD