Uutta osaa pukkaa. Ja jälleen ennen kuin siirrymme osaan, täytyy kiittää kommentoijia. Rakastan teitä<3 Cappelitkin rakastavat teitä<3



"Sean, älä nyt suutu, jos utelen tämmöistä, mutta..." Eine aloitti ja siirsi katseensa ruuasta Seaniin. "Miksei siskosi tullut tänne? Miksi hän halusi ennemmin asuntolaan?"



"Sabrinako?" Sean kysyi hämmästyneenä. "Täytyy kyllä sanoa, etten tiedä. Minä sain Stacyn puheista sellaisen käsityksen, että hän tulisi tänne." Eine kohautti olkiaan ja tunki pari lusikallista ruokaa suuhunsa.



"Ei kai se meitä haittaa?" Eine tiedusteli ruokailun päätyttyä. Hän painautui Seania vasten ja laski päänsä hänen olkapäälleen. Sean ei vastannut, vaan suukotti kihlattuaan otsalle ja halasi häntä lujasti.



Illan pimennyttyä meno yltyi hieman lujemmaksi, mutta vain hieman. Ulkona, naapureiden nähden Sean ja Eine eivät halunneet tehdä mitään... sellaista. Joten ihan siveyden rajoissa pysyttiin. Ensin yliopisto, sitten vasta muu.



Väsyneenä Eine painui omaan sänkyynsä. Häntä niin harmitti, ettei hänellä ja Seanilla ollut yhteistä sänkyä. Mutta minkäs teet, asunto oli niin pieni.



Aamulla sekä Sean että Eine painuivat haravoimaan. Kaikki tehtiin yhdessä, oli sitten kyseessä ruuanlaitto, siivoaminen tai ulkotyöt - kaikki. Pääpuheenaiheena oli tietenkin edellinen ilta, johon molemmat olivat tyytyväisiä...



Varsinkin Seanin taholla haravoiminen osottautui aika... turhaksi? Mies kun meni ja levitti vasta kasaan saadut lehdet saman tien.



Eine tiesi, että hän oli varsin tärkeässä roolissa suvunjatkajan puolisona. Niinpä hän otti asiakseen tutustua kuvankauniiseen laskunkantajaan, Doris Pelkoseen. Ties vaikka nainen pääsisi jonkun tulevan poikaperijän vaimottareksi?



Doris ei oikein lämmennyt idealle, että Eine kaavaili hänestä vaimoa pojalle, joka ei vielä ollut edes syntynyt. "Jospa odotettaisiin hieman?" hän sanoi hermostuneesti hymyillen ja lähti jatkamaan kierrostaan.



Seuraavana yönä Sean sai kotoa puhelun. Puhelun, joka ei todellakaan ollut toivottu. "Onko.. onko vaari kuollut?" hän sai sanotuksi. Irinan nyyhkytys kuului linjan toisesta päästä. "Minä tulen kotiin pikimmiten!"



Eine oli kuullut Seanin puhelinkeskustelun ja oli huolissaan tästä. Sean oli pohjimmiltaan hyvin herkkä. Kestäisikö hän tämänkaltaisen järkytyksen? Eine itsekin tiesi, kuinka hirvittävää sukulaisen menettäminen on. Sellaista tuskaa hän ei toivoisi kellekään.



Piakkoin Sean tuli Einen luo ja halasi tätä lujasti. Hän oli päättänyt palata kotiin, tukeakseen perhettään. Hän tiesi, että hänen äitinsä ei välttämättä kestäisi tätä, olihan hän juuri eronnut heidän isästään ja kaksi hänen lapsistaan oli lähtenyt yliopistoon.



"Kyllä minä pärjään", Eine sanoi. "Tulen heti, kun saan yliopiston suoritettua." Sean ei kyennyt sanomaan mitään, vaan heittäytyi Einen syliin ja itki tämän olkaa vasten. "Sean todellakin on herkkä mies", Eine ajatteli itsekseen.



Niin Sean tarttui puhelimeen, soitti yliopistolle ja ilmoitti jättävänsä opiskelunsa kesken. "Tiedän, että se on sitten lopullisesti ohi", hän melkein itki puhelimeen. "Mutta minä haluan lähteä." Eine kuunteli tarkkaan keskustelua ja kyyneleet valuivat pitkin hänen poskiaan. Sean halusi lähteä hänen luotaan...



Seania ei ainakaan voi moittia ulkonäön puutteesta. Komeus ei kadonnut mihinkään hänen kasvettua aikuisikään.



"Kyllä hän pärjää..." Eine sanoi ja tunki spaghettia suuhunsa. "Mutta pärjäänkö minä ilman häntä?" Kyyneleet täyttivät jälleen Einen silmät, eikä hän kyennyt syömään ruokaansa loppuun.



Sean oli oikeassa siinä asiassa, että Ariannalla ei mennyt hyvin. Hän oli kuitenkin sinnikäs, vaikka Yves oli vainaa, Jami ahdisteli perhettä edelleen kaatamalla roskapönttöjä ja viemällä sanomalehtiä... Eikä töissäkään mennyt kovin hyvin. Aivan kuten Irina, hänkin junnasi paikoillaan.



Irina oli päättänyt, että hän selviäisi miehensä siirtymisestä sinne, minne kuolleet ikinä menevätkään. Hän tiesi, että viimeisinä päivinään Yves oli nauttinut kalastuksesta. Niinpä hän päätti kokeilla sitä itsekin.



Irina sai piakkoin huomata, ettei kalastus ollut helppo juttu. Saappaita kyllä nousi moneen kertaan, mutta kalat olivat kummasti kaikonneet.



Muinoin Yvesin ansaitsemalla urapalkinnolla oli paljon käyttöä. Arianna oli varma, että hyödyntämällä merkillistä kirurgipöytää hän saisi pian ylennyksen. Monet illat hän vietti sen ääressä ja painui nukkumaan vasta kun aurinko alkoi jo nousta. Ja kun työauto odotti oven edessä...



Yvesinkin kollega Benjamin Lohela eksyi tontille monen monta kertaa. Arianna ei häätänyt häntä, vaan antoi miehen olla rauhassa ja kastella ja siivota heidän pihaansa. Sisälle mies ei kuitenkaan päässyt, pihalla sai viihtyä.



Koska myös Ariannan kuva oli jäänyt Cappeleiden entiseen asuntoon, sai Irina luvan maalata tyttärestään uuden kuvan. Kyynelsilmin hän sai sen tehdä; sama teline oli ollut Yvesilläkin...



"Apua!", Arianna kiljui täyttä kurkkua ja loikki ympäri keittiötä. Jotenkin hänen oli onnistunut saada aikaan tulipalo. Äitinsä tyttö, sanon minä.



Perheen vähäisistä varoista huolimatta palohälytin oli hankittu ja uljas palomies tuli pelastamaan Ariannan melkein varmalta kuolemalta. Neiti itse katseli vaivihkaa miestä, jospa hänestä saisi miehen? Mutta ei, miehen kasvot olivat sitä luokkaa, ettei asia tulisi kysymykseenkään.



Stacy menestyi edelleen hyvin koulussa. Eräänä päivänä hän sitten tupsahti paikalle erityisen iloisena. Samassa tilassa oli viimeksi ollut Sabrina. Syynä olipa mikäpä muu kuin viimeinen koulupäivä ennen teini-ikää sekä siirtyminen lyhyempiin koulupäiviin.



"Mitähän minä toivoisin?" Stacy mietti kakun edessä. "Hyvän elämän, onnellisen perheen ja... hyvän päästötodistuksen." Irina kuunteli vierestä tytön toiveita. Ne poikkesivat niin paljon hänen omien lastensa toiveista, että jälleen hän oli purskahtaa itkuun.



Kauniina Stacy pysyi edelleen, vaikka ikää tulikin lisää. Tavoitteekseen hän sai suosion ja - yllätys yllätys - sen puoleen mieltymyksiä kuin inhokkejakaan en muista. Koittakaa kestää...



Kesken kakun syömisen Stacy naurahti äänekkäästi. "Mitä nyt?" Irina hämmästeli. Stacy käänsi katseensa häneen ja sanoi: "Irina-mummi, minä päätin juuri, etten lähde yliopistoon. Autan Seania tai Sabrinaa lastenhoidossa... Kumpi heistä ikinä kotiin tuleekaan." Irina oli jo sanomaisillaan Stacylle, että Sean saisi jatkaa sukua, mutta vaikeni sitten. Stacy sai tietää sen, kun Sean palaisi kotiin.



Stacy päätti vihdoin hylätä saparonsa. Kaunis hänestä tulikin, vai mitä? Enpä muuten aiemmin ollut huomannut, että tytöllä on tuollaiset söpöt haltiakorvat.



Maalaamisesta oli tullut Stacyn rakas harrastus. Taitoakin oli kertynyt mukavasti - mikäli hän olisi yliopistoon pyrkinyt, olisi stipendi luovuudesta ollut varma juttu.



Tässä pieni todiste hänen taidoistaan. Stacyn lapsen kasvot olivat nyt ikuistettuna lastenhuoneen seinälle.



Viimein Sean saapui kotiin. Hän ja Irina vaihtoivat pitkän, lämpimän halauksen, ja molemmat itkivät. Lopulta Irina irroitti otteensa ja naurahti teennäisesti. "Vaihdahan vaatteesi, poika", hän sanoi ja silmäili Seania tarkemmin. "Noissa rääsyissä että täällä talossa asu." Seankin nauroi ja siirtyi suosiolla vaatekaapille.



Irinakin lähti pian töihin - Arianna oli lähtenyt jo ennen Seanin tuloa, samaten Stacy istui paraikaa tunnilla kuuntelemassa opettajan luennointia. Heitä odotelleesaan Sean laittoi itselleen välipalaa, raikasta salaattia.



Se työpaikkakin piti hankkia. Mikään ei oikein ollut Seanin mieleinen, mutta tiskaajan tielle hän lähti. Tulisihan niitä ylennyksiä... toivottavasti.



Taiteltuaan lehden kasaan Seanin korviin kantautui jarrujen ääni. Koulubussi oli kaartanut heidän talonsa eteen ja Stacy astui ulos. Tajuamatta edes mitä teki Sean nousi ylös ja ryntäsi halaamaan pikkusiskoaan. Stacy kirkaisi, mutta ymmärrettyään kuka Sean oli hän halasi takaisin ja purskahti itkuun. "Ei hätää, Stacy", Sean sanoi itku kurkussa - silkasta ilosta. "Kaikki on nyt hyvin."

Anteeksi, että osan kerronta meni vähän... huonoksi? Oli hieman kiire tätä kirjoittaessa, joten parempaan ei oikein pystynyt. Ja muutenkin, aikaa kului kaksi tuntia :D Koulut alkoivat (kääks!) joten varautukaa rytmiin "osa viikossa". Seuraavaan osaan~